Onnellisuusarkkitehti
Ruotsissa vaikuttava suomalainen arkkitehti Kai Wartiainen tunnetaan paitsi ekologisena suunnittelijana myös radikaalina ajattelijana.
Arkkitehdiksi vuonna 1981 Teknillisestä korkeakoulusta valmistunut Kai Wartiainen on luonut uraa Ruotsissa ja maailmalla 1990-luvulta lähtien. Hän on nykyään osakkaana suomalais-ruotsalaisessa yritysryppäässä ja työskentelee Tukholmasta käsin.
Wartiainen haluaa ravistella kaupunkisuunnittelua ja ympäristöajattelua.
Ympäristöasioista Wartiainen kiinnostui 1970-luvulla, jolloin kansainvälinen keskustelufoorumi Rooman klubi julkisti Kasvun rajat -raporttinsa. Se oli vakava varoitus ihmiskunnalle, että ympäristöongelmiin on puututtava.
Koko Wartiaisen ura pohjautuu vahvaan ekologiseen ajatteluun. Ekologisuus nähdään hänen mukaansa kuitenkin liian usein utopistisena ja tylsänä, vaikka sen pitäisi olla houkuttelevaa.
Ekologisuus ja onnellisuus ensisijaisia
1990-luvun lopulla Kai Wartiainen johti tutkimusta, jossa määriteltiin ekologista kriteeristöä Suomen ensimmäiselle ekokylälle Eko-Viikille. Työryhmä kehitti PIMWAG-kriteerit, jotka mittaavat rakennuksen ekologisuutta saastumisen, luonnonvarojen riittävyyden, terveellisyyden, luonnon monimuotoisuuden ja ravinnon näkökulmasta.
Wartiainen on kehittänyt myös ”kolmen logiikan metodin”, jonka mukaan kaupunkia on kehitettävä samanaikaisesti ekologisesta, sosiaalisesta ja teknisestä näkökulmasta. Hänelle onnellisuus, turvallisuus ja luonnon itseorganisoituva uudistuminen ovat suunnittelun keskeiset tekijät.
Kaupunkisuunnittelun professorina Tukholman Kungliga Tekniska Högskolanissa 1997–2006 Wartiainen tutki opiskelijoiden kanssa useita alueita siitä lähtökohdasta, mikä olisi alueen ihanneluonto, jossa maksimoidaan ekohyödyt. Sen jälkeen ideaali murskattiin muokkaamalla kokonaisuutta teknisten ja sosiaalisten tavoitteiden näkökulmasta. Esimerkkiasiakkaiksi annettiin muun muassa rakennusyrityksiä, joiden tavoitteena oli maksimoida rakentamisen kannattavuus. Lopputulos oli aina ekologisesti parempi kuin lähtökohta.
Opiskelijatöissä myös purettiin kaikki Tukholman kerrostalolähiöt. Kun rakennuskanta muutettiin maantasoasumiseksi, maata säästyi hämmästyttävän paljon.Lisäksi Wartiainen on ollut mukana mittavassa hankkeessa, jossa koko Jällivaaran kaupunki Ruotsissa piti siirtää kaivoksen tieltä. Uuden kaupungin suunnitteluvaiheessa selvitettiin asukkaiden toiveita. Poliitikot kauhistuivat, kun heille valkeni, että on tehtävä jotain radikaalia, jotta tulevat sukupolvet saataisiin houkuteltua muuttamaan takaisin Jällivaaraan. Pelkkä päiväkotien rakentaminen ei riittäisi. Yhtäkkiä oikeistolla ja vasemmistolla oli yhteinen intressi: kuinka torjua eläkkeelle jäävien muuttoaalto lastenlasten perässä.
Kai Wartiaisen mielestä kaupunkisuunnittelussa keskustelu pitäisikin aloittaa liikennemäärien tai muiden teknisten näkökulmien sijaan onnellisuudesta.
Elävä kaupunki
Helsingin kaupunkisuunnittelua Wartiainen on kritisoinut lähes koko uransa. Mitä siis pitäisi tehdä toisin?
”Kaikki pitäisi muuttaa. Ihmisethän haluavat oman pihan tai vaihtoehtoisesti asua keskustassa. Mutta koska näiden välimuoto on halvin, lähiörakentaminen jyrää unelmat ja ekologisesti kestävät ratkaisut.”
Wartiainen arvostelee kaupunkisuunnittelun vääränlaisia normeja ja korostaa ympäristön ainutlaatuisuuden kehittämistä.
”Normit ovat eksyttävä viidakko ja kertovat laiskuudesta – ei haluta tutkia, millainen yhteiskunta oikeasti on. Kaikki normit ovat jo syntyessään auttamattoman vanhentuneita, sillä ne on luotu katsomalla taaksepäin”, Wartiainen puuskahtaa.
Hänen mukaansa kaupunkisuunnittelu nykymuodossaan tuottaa tarkoituksellisesti asuntopulaa ja maksimoi ruman lopputuloksen. Kaupungin luonnollinen, historiallinen kerrostuneisuus ja omalaatuisuus on hukattu. Kokonaisuutta ei nähdä päätöksiä tehtäessä, ja sattumanvaraisia ideaalipaloja yhdistämällä syntyy epäkelpo kokonaisuus.
”Pitäisi aloittaa keskustasta, jota laajennetaan ulospäin, eikä toisinpäin. Nyt lähdetään bulevardisoimaan sisääntuloteitä kaupungin reunoilta käsin, mikä on nurinkurista ja johtaa aivan päinvastaiseen tulokseen kuin mitä halutaan”, Wartiainen parahtaa.
Ydinkysymys hänen mielestään on, miten keskusta elävöitetään houkuttelevaksi.
"Eihän Helsinkiin saada EU:n virastojakaan, kun tarjolla ei ole riittävästi ravintoloita ja muuta urbaania kivaa, mitä ihmiset keskustalta haluavat.”
Tinkimätön edelläkävijä
Aina Kai Wartiainen ei koe voineensa yhdistää ekologista ajatteluaan käytännön työskentelyyn. Toisinaan tinkimätön ympäristöajattelu on myös ehkäissyt kiinnostavien työtilausten virtaa.
Monesti hänen laskelmiaan rakennusten ideaalista energiankulutuksesta on pidetty radikaaleina, tarpeettomina tai mahdottomina toteuttaa. Ilman suurempaa sarkasmia Wartiainen toteaa, että nykyiset rakennusten energiankulutuslukemat vastaavat hänen jo aikoinaan linjaamiaan arvoja. Nyt haasteet ovat vain siirtyneet pari pykälää edemmäksi.
”Voitin suunnittelukilpailun Norrköpingissä 1986–87, mutta meni 30 vuotta ennen kuin sain toteuttaa sinne ensimmäisen työni. Sanoivat aikoinaan, että olen oikein hauska ihminen, mutta selvästi hullu”, hän naurahtaa.
Kun rakennussuunnitelmat Norrköpingissä aktivoituivat uudelleen vuonna 2013, Wartiainen osallistui jälleen suunnittelukilpailuun. Haasteena oli säilyttää vanha teollisuusmiljöö ja hyödyntää rakennuskohteena myös -alueen keskellä virtaavaa jokea. Wartiainen kumppaneineen voitti kilpailun. Katscha-asuinrakennus toi vuonna 2016 myös kiinteistöalan suurimman huomionosoituksen maailmassa, MIPIM-palkinnon, sekä Ruotsin arkkitehtipalkinnon.
Alueelle on Wartiaisen mielestä luotava oma henki: sellainen ympäristö, jota ihmiset haluavat tulla katsomaan. Hän viittaa katoliseen Eurooppaan, missä tietynlainen kaaos on sen vetovoima. Esimerkkinä hän mainitsee Venetsian, jonka vetovoima perustuu siihen, että se on jotain aivan muuta kuin mitä ihmisten oma ympäristö kotona on.
”Puhdas rationaalinen suunnittelu tuottaa pelkkää roskaa. Suunnittelun keskeisen osan on oltava aina innostavan irrationaalinen.”
Kai Wartiainen (s. 1953) on suomalainen arkkitehti ja professori.
Hänen töitään ovat esimerkiksi Helsingin Ruoholahden High Tech Center ja Kauniaisten kauppakeskus Grani.
Toimi kaupunkisuunnittelun professorina Kungliga Tekniska Högskolanissa Tukholmassa 1997–2006.
Perusti vuonna 2000 vaimonsa, arkkitehti Ingrid Reppenin kanssa Tukholmassa suunnittelutoimiston, jonka nimeksi tuli 2011 arkitektur + development.
Voittanut useita kansainvälisiä palkintoja.